26. huhtikuuta 2016

Tunnevammainen

Mä oon ajatellut mun tän hetkistä elämäntilannetta aika paljon: lukio on ihan just ohi, ensi syksy kuumottaa ihan älyttömästi (kunhan tästä selviäisi ensin sinne pääsykokeisiin ja katsoo, että pääsenkö mä mihinkään kouluun.. haha!) ja mä oon sinkkuillut melkein vuoden, SIIS VUODEN. Minä, joka ajattelin joskus, että ensimmäinen "oikea" poikaystävä tulee olemaan se ainoa ja oikea. (Perus pikkutytön vaaleanpunaiset ja yliromanttiset kuvitelmat, kiitos Hollywoodin ällöromanttisten komedioiden ja niiden lukuisten "ja he elivät elämänsä onnellisina loppuun asti"-kliseiden) No, toisin kävi.  Oon miettinyt myös sitä, kuinka paljon mä oon muuttunut sen eron jälkeen, yläasteajoista nyt puhumattakaan.

Jos mä mietin sitä aikaa ja itseäni silloin, kun mä aloin seurustelemaan "oikean poikaystävän" kanssa ero tämän hetkiseen nuoreen naiseen on huomattava. Olin lukion alussa aika hiljainen (ja jälkeenpäin mietittynä ihan uskomattoman epävarma, en uskonut, että voisin olla kenenkään ykkösvalinta, koskaan). Tätä juttua kirjoittava naisen alku enää vähät välittää muiden katseista kaduilla tai mielipiteistä (tietysti 188cm pitkä nainen aiheuttaa hämmennystä, kyllä mä sen ymmärrän). Joku on myös sanonut mua ärsyttävän äänekkääksi, en sit tiedä, että mistä toi on tullut... Itsevarmuus tällä naisella on ainakin kasvanut,  sillä mä tiedän, että on olemassa joku jolle kelpaan. (Lukion alussa se oli ihan mahdoton ajatus.)

Täytyy myöntää, että mua vähän pelottaa ajatus sitoutumisesta. Tai eikä oikeestaan edes vähää, vaan ihan pirusti. Kun mä mietin mun kaveripiiriä, siellä alkaa olla pareja, jotka on olleet useamman vuoden yhdessä ja asuvat yhdessä, osa saa vauvoja, toiset muuttaa yhteen, (tällä välin mä istun yksin himassa syöden jäätelöä ja Bridget Jonesia katsellen, mulla menee siis aika hyvin!!!) mua alkaa ahdistaa ajatus siitä, että mä olisin itse siinä tilanteessa.. (Ja tää ei oo mikään "älkää jumaliste tehkö sitä"-kommentti, vaan oon onnellinen teidän puolesta. ♥) Ajatus seurustelusta, tai oikeastaan jo ajatus pelkästä "tapailusta" saa mut miettimään asioita uudelleen: mitä mä haluan mun elämältä? (Ideoita otetaan vastaan, koska mä en hittovie tiedä!) Ainut, mitä tiedän, on se, että mä haluaisin ihmisen, johon voin luottaa täysin ja joka ymmärtää (ainakin yrittää ymmärtää) mun mielen ailahteluita, ja haluan opiskella itselleni ammatin, josta nautin.

En tiedä, mitä sille onnellisiin loppuihin uskovalle Oonalle tapahtui. Oon tietysti aina ollut vähä tuuliviiri, ensin haluan, sitten en haluakkaan ja lopulta se menee siihen, että ajatus riippakivestä alkaa ahdistaa ja en tosiaan halua mitään. Musta tuntuu, et mulle on käymässä taas niin. (Tietääkö kukaan muu tätä tunnetta??) 

Mun kiinnostus herää usein aika nopeasti, ja viestittelen mielelläni kiinnostavalle tyypille.. (jos joku henkilö taas ei kiinnosta, mun viestejä saa odotella..)  Mutta siinä vaiheessa kun epävarmuus toisen kiinnostuksesta alkaa ahdistaa, mä alan vähentää yhteydenpitoa. (Todella kypsä tapa Oona, todella kypsä...) Tää tapa tuntuu näin "ääneen sanottuna" naurettavalta, koska jos mun kavereilla on vastaavanlaisia tilanteita, kehotan niitä puhumaan ja kysymään, kuinka asiat on. (Tehkää siis niinkun mä sanon, älkää tehkö niinkun mä teen...) Asiat kun ei koskaan selviä, ellei niistä puhuta. Eikä kukaan osaa lukea toisen ajatuksia. (Voi kun osais!!!) 

Musta tuntuu, et mun on vaikea puhua tunteista suoraan, koska pelkään saavani "turpaan". Jokainen tietää sen kuumotuksen, kun siltä ihastukselta kysytään, että missäs me mennään, ja mitä se toinen tuntee. Oon vältellyt näitä kysymyksiä tän viimesen vuoden aikana aina viimeiseen asti. (Ja voin taata, että jatkan tällä hyväksi havaitulla linjalla) Hyvät kaverisuhteet tuppaa yleensä kosahtamaan viimeistään siinä vaiheessa, kun tunteista aletaan puhua vakavasti. 

Oon aika valmis luovuttamaan itseni suhteen, tunnevammani taitaa olla siis todellinen. (Kiitos mun Tinder-mätsille, joka diagnosoi sen! Ihana tietää, että mun käytökselle on termi.. ♥) Siihen asti, että mr. Oikea tulee ja saa mut asettumaan aloilleni ja uskomaan niihin onnellisiin loppuihin, mä aion tyydyttää hellyydenkipeyteni käpertymällä mun jättinallen kainaloon juomaan teetä (Lue: kuuntelen "I wish you were here"  ja itken itseni uneen) 



Pus nus! ♥


♥: Oona


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti