Tunnevammainen

Mä oon ajatellut mun tän hetkistä elämäntilannetta aika paljon: lukio on ihan just ohi, ensi syksy kuumottaa ihan älyttömästi (kunhan tästä selviäisi ensin sinne pääsykokeisiin ja katsoo, että pääsenkö mä mihinkään kouluun.. haha!) ja mä oon sinkkuillut melkein vuoden, SIIS VUODEN. Minä, joka ajattelin joskus, että ensimmäinen "oikea" poikaystävä tulee olemaan se ainoa ja oikea. (Perus pikkutytön vaaleanpunaiset ja yliromanttiset kuvitelmat, kiitos Hollywoodin ällöromanttisten komedioiden ja niiden lukuisten "ja he elivät elämänsä onnellisina loppuun asti"-kliseiden) No, toisin kävi.  Oon miettinyt myös sitä, kuinka paljon mä oon muuttunut sen eron jälkeen, yläasteajoista nyt puhumattakaan.

Jos mä mietin sitä aikaa ja itseäni silloin, kun mä aloin seurustelemaan "oikean poikaystävän" kanssa ero tämän hetkiseen nuoreen naiseen on huomattava. Olin lukion alussa aika hiljainen (ja jälkeenpäin mietittynä ihan uskomattoman epävarma, en uskonut, että voisin olla kenenkään ykkösvalinta, koskaan). Tätä juttua kirjoittava naisen alku enää vähät välittää muiden katseista kaduilla tai mielipiteistä (tietysti 188cm pitkä nainen aiheuttaa hämmennystä, kyllä mä sen ymmärrän). Joku on myös sanonut mua ärsyttävän äänekkääksi, en sit tiedä, että mistä toi on tullut... Itsevarmuus tällä naisella on ainakin kasvanut,  sillä mä tiedän, että on olemassa joku jolle kelpaan. (Lukion alussa se oli ihan mahdoton ajatus.)

Täytyy myöntää, että mua vähän pelottaa ajatus sitoutumisesta. Tai eikä oikeestaan edes vähää, vaan ihan pirusti. Kun mä mietin mun kaveripiiriä, siellä alkaa olla pareja, jotka on olleet useamman vuoden yhdessä ja asuvat yhdessä, osa saa vauvoja, toiset muuttaa yhteen, (tällä välin mä istun yksin himassa syöden jäätelöä ja Bridget Jonesia katsellen, mulla menee siis aika hyvin!!!) mua alkaa ahdistaa ajatus siitä, että mä olisin itse siinä tilanteessa.. (Ja tää ei oo mikään "älkää jumaliste tehkö sitä"-kommentti, vaan oon onnellinen teidän puolesta. ♥) Ajatus seurustelusta, tai oikeastaan jo ajatus pelkästä "tapailusta" saa mut miettimään asioita uudelleen: mitä mä haluan mun elämältä? (Ideoita otetaan vastaan, koska mä en hittovie tiedä!) Ainut, mitä tiedän, on se, että mä haluaisin ihmisen, johon voin luottaa täysin ja joka ymmärtää (ainakin yrittää ymmärtää) mun mielen ailahteluita, ja haluan opiskella itselleni ammatin, josta nautin.

En tiedä, mitä sille onnellisiin loppuihin uskovalle Oonalle tapahtui. Oon tietysti aina ollut vähä tuuliviiri, ensin haluan, sitten en haluakkaan ja lopulta se menee siihen, että ajatus riippakivestä alkaa ahdistaa ja en tosiaan halua mitään. Musta tuntuu, et mulle on käymässä taas niin. (Tietääkö kukaan muu tätä tunnetta??) 

Mun kiinnostus herää usein aika nopeasti, ja viestittelen mielelläni kiinnostavalle tyypille.. (jos joku henkilö taas ei kiinnosta, mun viestejä saa odotella..)  Mutta siinä vaiheessa kun epävarmuus toisen kiinnostuksesta alkaa ahdistaa, mä alan vähentää yhteydenpitoa. (Todella kypsä tapa Oona, todella kypsä...) Tää tapa tuntuu näin "ääneen sanottuna" naurettavalta, koska jos mun kavereilla on vastaavanlaisia tilanteita, kehotan niitä puhumaan ja kysymään, kuinka asiat on. (Tehkää siis niinkun mä sanon, älkää tehkö niinkun mä teen...) Asiat kun ei koskaan selviä, ellei niistä puhuta. Eikä kukaan osaa lukea toisen ajatuksia. (Voi kun osais!!!) 

Musta tuntuu, et mun on vaikea puhua tunteista suoraan, koska pelkään saavani "turpaan". Jokainen tietää sen kuumotuksen, kun siltä ihastukselta kysytään, että missäs me mennään, ja mitä se toinen tuntee. Oon vältellyt näitä kysymyksiä tän viimesen vuoden aikana aina viimeiseen asti. (Ja voin taata, että jatkan tällä hyväksi havaitulla linjalla) Hyvät kaverisuhteet tuppaa yleensä kosahtamaan viimeistään siinä vaiheessa, kun tunteista aletaan puhua vakavasti. 

Oon aika valmis luovuttamaan itseni suhteen, tunnevammani taitaa olla siis todellinen. (Kiitos mun Tinder-mätsille, joka diagnosoi sen! Ihana tietää, että mun käytökselle on termi.. ♥) Siihen asti, että mr. Oikea tulee ja saa mut asettumaan aloilleni ja uskomaan niihin onnellisiin loppuihin, mä aion tyydyttää hellyydenkipeyteni käpertymällä mun jättinallen kainaloon juomaan teetä (Lue: kuuntelen "I wish you were here"  ja itken itseni uneen) 

Pus nus! ♥

♥: Oona

Voihan Tinder!

Luin maaliskuun Cosmosta jutun Tinderistä. Ja jos oot missannut sen, voit lukea sen jutun tästä. Pakko myöntää, että tuo artikkeli herätti ajatuksia. (Ja nauratti, koska se oli niin totta! Samaistuin siihen tekstiin täysin..) Nelskylä toteaa, että Tinder on tehnyt  meistä sinkuista pinnallisempia, kärsimättömämpiä ja laiskoja. En voisi olla enempää samaa mieltä!

Sen verran taustoja, että oon nyt itse viettänyt reilun puoli vuotta railakasta ja vähän vähemmän railakasta sinkkuelämää. Tein Tinderin melkein heti eron jälkeen, ja se toimi loistavana itsetunnon kohottajana. Kun "mätsejä" alkoi ilmestyä kuin sieniä sateella, tuli olo, että hei mähän kelpaan. Kävin muutamilla treffeillä, mutta tein aloittelijan virheen ja odotin aina liikaa. Enkä nähnyt näitä matcheja kun kerran. Jos ensimmäisellä kerralla ei napannu, en halunnut tavata toista kertaa. Miks mä olisin nähny uudestaan tylsää ihmistä, kun tarjolla oli uusia lupaavia tuttavuuksia?(Todellisuudessa myös nää uudet "lupaavat tuttavuudet" paljastui tylsiksi tapauksiksi... Tai sit mä on vaan liian nirso ja vaativa.) 


Ennen Tiderin lataamista mä pidin itseäni melko kilttinä tyttönä, joka ei anna ulkoisten seikkojen vaikuttaa ensivaikutelmaan, koska ulkonäkö ei kerro ihmisestä juuri mitään. (Ja koska en oo ikinä pitänyt itteeni mitenkään erityisen nättinä tai spesaiaalina, ajattelin, etten mä ole mikään arvioimaan tai tuomitsemaan muita ihmisiä vaan ulkonäön perusteella.) Mut on kasvatettu niin, ettei saa antaa ulkonäön hämätä tai määrittää ihmistä liiaksi. Kiitos vaan äiti, mutta tässä tapauksessa se ei nyt toimi. (Jos mä mietin sitä, että valitsisin kaveritkin vaan ulkoisten seikkojen perusteella, niin Sanna ja Onni ei todellakaan kuuluis mun ystäviin. :* Mäkin teitä <3) Mutta Tinder on tosiaan tehnyt meistä kärsimättömiä. Pinnallisuudesta nyt puhumattakaan! "Ihan ok näköinen" ei riittä syyksi "tykätä" ihmisestä, vaan sen pitää jollain tavalla sykähdyttää. Esimerkiksi pitkät miehet on mulle "SE-JUTTU" , mutta edes pituus ei takaa tykkäystä, jos ulkonäkö  ei muuten miellytä silmää. Tuntuu kamalalta... Oonko mä oikeasti niin pinnallinen ja ulkonäkökeskeinen?? Olen. 

Nelskylä miettii artikkelissaan myös sitä, että jos meidän vanhemmat olisivat eläneet Tinder-aikakaudella, olisko meitä. Tykkään leikitellä tolla ajatuksella. Oon miettinyt, et jos mun isä olisikin joku miesmalli, ja olisin yhdenyön tuloksena syntynyt äpärä. Tai, että mulla olisi latinoverta! Mut jos ihan rehellisesti sanotaan, nii musta tuntuu, että mua tuskin olis olemassa. Mun vanhemmista toinen olisi voinut vaikka pyyhkäistä vahingossa väärään suuntaan. (Nimimerkillä Itse pyyhkäisin useasti väärään suuntaan.. R.I.P. Välillä pidin hiljaisen hetken kaikille niille kuumiksille, jotka ei koskaan saanu mahdollisuutta mätsätä mun kanssa.) 

Tinderin myötä myös ghostaaminen (eli viesteihin vastaamatta jättäminen, ja tällä tavalla tyypin elämästä häviäminen) on tullut tosi helpoksi. On helpompi jättää vastaamatta viesteihin kuin ilmoittaa epämieluisalle kumppaniehdokkaalle, että hei sori, et ookkaan tarpeeks kiinnostava (tai mun tasoinen) tyyppi. Aina voi myös vedota siihen, ettei viestit tulleet perille, tai Tinder ei ilmoittanut niistä. (Ei sillä, että itse olisin tätä harrastanut.. Mut vinkkinä niille, jotka joutuu inhottavan tyypin viestittelyn kohteeksi.) Siinä vaiheessa, kun numeroita aletaan vaihtamaan, tyyppi alkaa olla vahvoilla. No mutta mun tapauksessa useat näistä "vahvoilla olleista" herroista ei ole koskaan saanu vastausta viesteihin.... Hups! ( Mutta koska tälle käytökselle on luotu oma terminsä,mä en ole ainoa kylmä muija, joka tätä harrastaa!)

Oon välillä myös miettinyt omaa tunnevammaisuuttani. Ja tää ajatus lähti siitä, kun eräs mun tapaama matchi soitti mulle pari kuukautta meidän treffien jälkeen, (ja niiden parin kuukauden aikana tää herra pyysi mua 8 kertaa uudelleen ulos.. Mut oikeesti, aina kun se ehdotti uutta päivää, mulla oli menoa!!! En tehnyt sitä tahallani.. Ehkä. Sain kuitenkin lopulta sanottua, etten ole kiinnostunut hänestä. Hyvä minä!) että mä olen tunnevammaisin ihminen, jonka se tuntee. Olin vähän hämmentynyt siinä tilanteessa, mutta nyt se lähinnä naurattaa. Ja no, oonhan mä tunnevammainen. En ehkä oikeesti tunnevammainen  siinä sen todellisessa merkityksessä, mutta joku sitoutumiskammo mulla on, pakko olla.

Lopulta mä olen luovuttanut Tinderin suhteen. Poistin sen (vaikka tuntui tosi pahalta, siellä oli kuitenkin muutama ihan kivan oloinen tyyppi, joille juttelin) ja aattelin pysyä erossa siitä sovelluksesta. Juttelen parille ihan ok tyypille, joille sorruin antamaan numeroni. Saa nähdä, miten äijän (tai minun) käy. Liikaa mä en kuitenkaan odota. Mutta eihän sitä koskaan tiedä... ;)

<3: Oona